ursa.fi

Kahden viime vuoden tapaan puhun taas Ropecon-tapahtumassa aamuyöllä kosmologiasta. Mukana on muidenkin alojen Aku Ankan ystäviä. nimi on Never stop the madness! ja se pidetään lauantain 25.7. ja sunnuntain 26.7. välisenä yönä alkaen kello yksi. Kuvaus on seuraava: Luulitko, että tällainen sekoilu on lopetettu? Älä unta näe! Aasinsiltojen kannattelema Akuankkameemipaneelimme kokoontuu jo kolmatta kertaa unirytmille haitalliseen kellonaikaan.

Kuten kaikki planeetoista kiinnostuneet muistavat, Venus on tutkimuksen osalta nykyisin pahasti unohdettu planeetta. Tätä tosiseikkaa  vain on aika vaikea ymmärtää. Venus kun on Auringon ja Kuun jälkeen ylivoimaisesti taivaan kirkkain kohde, ja Kuun jälkeen Maata lähimmäksi tuleva planeetta. Se on lähes maapallon kokoinen: Venuksen pinta-ala on yli 90 % Maan kokonaispinta-alasta, mutta kolminkertainen Maan mantereiden pinta-alaan nähden. Tutkittavaa siis piisaisi.

Neutronitähdet ovat tiheimpiä tunnettuja kappaleita (jos mustia aukkoja ei lasketa kappaleiksi). Niiden massa on noin yksi tai kaksi Auringon massaa ja säde noin kymmenen kilometriä. Tuohon kymmeneen kilometriin mahtuu paljon: neutronitähdillä on ilmakehä, meri, pintakerros ja ydin. Mitä syvemmälle menee, sitä raskaammista atomiytimistä aine koostuu ja sitä enemmän niissä on neutroneita. Kerrosten rakennetta ei vielä tunneta tarkkaan.

Horjuva kivijalka Kirjoitin viime kuussa siitä miten maailmankaikkeuden laajeneminen synnyttää hiukkasia. Yksi lukija kysyi, että eikö tämä ole vastoin energian säilymisen periaatetta. Vastaus on kyllä: yleisen suhteellisuusteorian mukaan energia ei säily. Säilymislait ovat keskeisiä fysiikassa. Ilman niitä vakaata ainetta ei olisi olemassa ja maailma näyttäisi hyvin erilaiselta. Isaac Newtonin 1600-luvulla löytämässä klassisessa mekaniikassa energia, liikemäärä ja pyörimismäärä säilyvät.

Mitä yhteistä on Yhdysvaltojen varapresidentti JD Vancella, postmoderneilla filosofeilla, litteä Maa -salaliittoteoreetikoilla ja Yliopisto–lehden päätoimittajalla? Kollegani Kimmo Tuominen ja minä kirjoitimme Tieteessä tapahtuu -lehteen pseudotieteestä ja tieteen kiistämisestä osana modernismin vastaista viivytystaistelua. Artikkeli päättyy näin: Tieteeseen kuuluu se, että lopulta oikea tieto saavuttaa pysyvän arvon.

Maan vaalea ja ajoittain tummanharmaa pilvipeite on tullut monelle taivaan tarkkailijalle tutuksi lukemattomina iltoina. Pilvet peittävät näkyvyyden tähtitaivaalle niin kovin herkästi, mutta niiden olemassaolo on vain hyväksyttävä. Elävällä planeetalla kuten Maa on oltava pilviä, koska veden on päästävä kiertämään ilmastojärjestelmässä höyrystyen kaasukehään ja tiivistyen sitten pisaroiksi, jotka satavat takaisin planeetan pintaan.

Ilmiökyttääjän päiväkirjasta-tilkkutäkki nimeltään toukokuu Toukokuu. Kuukausi, kun ilmiökuvaaja yleensä lomailee. Silti on erinomaisen tärkeää harjoitella kuvaamista, olipa kohde mikä hyvänsä. Oma osaaminen ainakin menee helpolla ruosteeseen etenkin sommittelujen suhteen. Kannattaa siis kuvata mitä eteen sattuu.

Hengittäessämme happipitoista ilmaa pyörittääksemme happea tarvitsevaa aineenvaihduntaamme, on helppoa unohtaa, että ilmakehä ei ole aina olut hapen kyllästämä. Happea on ollut Maan ilmakehässä merkittävästi vain viimeiset kaksi miljardia vuotta. Noin 2.5 miljardia vuotta sitten alkanut happivallankumous vakiinnutti hapen osana ilmakehämme koostumusta.

1800-luvun lopun ja 1900-luvun alkupuolen tieteiskirjailijoille oli selvää, että Mars on ilmastonmuutoksesta kärsivä kuoleva planeetta. Suurellekin yleisölle tutut H. G. Wells (1866–1946), Edgar Rice Burroughs (1875–1950) ja vielä Ray Bradburykin (1920–2012) ammensivat – lukuisten vain vanhemman scifin harrastajien tuntemien kirjailijoiden ohella – Mars-tarinoidensa perusidean Percival Lowellin (1855–1916) kuuluisiksi tekemistä Marsin ”kanavista”.

Edellisessä merkinnässä mainitsin että varhaisen maailmankaikkeuden kiihtyvä laajeneminen synnytti hiukkasia, ja kommenteissa kysyttiin tekeekö nykyinen kiihtyvä laajeneminen samoin. Sattumoisin kosmologian veteraani Rocky Kolb Chicagon yliopistosta puhui tästä aiheesta viime viikolla Pariisin astrofysiikan instituutissa IAP. Seuraan viime syyskauden tutkimusvapaani jäljiltä vielä IAP:n seminaareja etänä.